Tag Archives: korjaus

Kirjansitomo V. & K. Jokinen

MESTARILTA MESTARILLE
– Kirjansitomo V. & K. Jokinen 85 vuotta

85-vuotiasta taipalettaan juhliva neljännen polven perheyritys Kirjansitomo V. & K. Jokinen on toiminut samoissa tiloissa Viiskulman tuntumassa jo vuodesta 1928.  Kirjansitomon tiloihin pääsee tutustumaan myös Käsityö on Designia! -tapahtumassa torstaina 8.5.2014!

Vesa Jokinen (oik.), Toivo Salo ja Tomi Lappalainen.
Vesa Jokinen (oik.), Toivo Salo ja Tomi Lappalainen.

Kun kääntyy Fredalta Tarkk’ampujanka-dulle, Viiskulman hälinä hiljenee äkisti. Melkein ylämäen laelta löytyy kaunis kyltti, joka illan hämärtyessä viittoo tietä V. & K. Jokisen kirjansitomoon. Viihtyisissä toimitiloissa pienen tiskin takaa hymyilevät neljännen polven yrittäjä Vesa Jokinen, pitkän uran tehnyt kirjansitojamestari Toivo Salo sekä juuri erikoisammattitutkintonsa suorittanut Tomi Lappalainen. Kolmeen eri sukupolveen kuuluvat miehet kertovat auliisti kirjansidonnasta sekä V. & K. Jokisen menneisyydestä – ja tulevaisuudesta. Edelliset Jokisen sukupolvet hymyilevät mustavalkokuvissa toimiston seinällä.

Lafkan alkuvaiheet

1874 Uuraisilla syntynyt Kalle Hermanninpoika Jokinen, Vesa Jokisen isovaari, aloitti kirjansidontauransa oppipoikana Joensuussa vuonna 1890. Helsinkiin hän siirtyi vuonna 1894, ja toimi työntekijänä kahdessa kirjansitomossa. Myös Kallen molemmat pojat, Elis ja Väinö, seurasivat isäänsä alalle.

Kirjansitomo V. & K. Jokinen, jota tekijät kutsuvat tuttavallisesti “Lafkaksi”, perustettiin 1928. Aluksi siinä olivat osakkaina Kalle Jokinen ja hänen vanhempi poikansa Väinö, joka kuitenkin kaatui Talvisodassa. 1940-luvun alussa materiaalipula vaikeutti työtä, sillä liisterin tekemiseen tarvittiin vehnäjauhoja ja kultaamiseen kananmunia. Kansanhuoltolautakunta myönsi kuitenkin jonkin verran erikoisostolupia, joiden turvin töitä päästiin jatkamaan.

Nuorempi veli Elis siirtyi mukaan toimintaan ja osakkaaksi 1945. Hän oli aiemmin ollut töissä mm. Gummeruksen ja Weilin & Göösin kirjansitomoissa. Kallelle myönnettiin kirjansitojamestarin arvo 13.12.1949. Lafkan perustaja toimi yrityksessään 43 vuotta aina kuolemaansa saakka, ja teki siis yhteensä 70 vuoden uran kirjansitojana.

Yhdistysläinen alusta saakka

Kalle ja Elis menehtyivät molemmat vuonna 1960, ja osakkaaksi tulivat Eliksen vaimo Hertta ja hänen poikansa Olavi, Vesan isä. Alkoi uuden työnjohtajan etsiminen ja löydettiin kirjansitoja Toivo Salo, joka oli ollut Eliksen oppilaana Helsingin kirjapainokoulussa ja käynyt Lafkassa hankkimassa lisätietoja kirjansidonnasta iltaisin. Oppinsa Toivo oli saanut WSOY:n kirjansitomosta Porvoossa. Hänestä tuli Lafkan osakas ja kolmas yhtiömies. Myöhemmin hän suoritti myös kirjansitojamestarin tutkinnon. Vesa Jokinen puolestaan siirtyi kokopäiväiseksi “lafkalaiseksi” ja osakkaaksi vuonna 2007, ja vastaa yrityksen paperiasioista ja asiakassuhteista.

Kirjansitomo V. & K. Jokinen on ollut Helsingin Käsityö- ja Teollisuusyhdistyksen jäsen perustamisestaan eli vuodesta 1928 alkaen. Yritys on yksi yhdistyksen vanhemmista jäsenistä.

Höyryvoimaa ja lehtikultaa

Mikä on muuttunut Lafkan 85-vuotisen historian aikana? – Vaarin ja isänikin aikana painettiin töitä aamukuudesta iltakahdeksaan, nyt ainakin tahti on hiukan rauhoittunut ja suurin osa työstä tehdään ihan normaalin työajan puitteissa, Vesa kertoo. Toivo puolestaan muistaa vielä ajat, kun työtä oli niin paljon, että yhden valmistuttua käveltiin hyllylle hakemaan seuraavaa. Nyt tilaukset tulevat pienemmissä erissä ja toimitusajatkin ovat lyhyemmät. Kirjansidonnan työvaiheet ovat silti paljolti samanlaisia kuin 85 vuotta sitten. Tosin uusia koneita on tullut helpottamaan työvaiheita, kuten leikkaamista.
– Välillä leikattavana on kymmeniä diplomitöitä kerralla, ja leikkauskone nopeuttaa tätä työvaihetta huomattavasti, Tomi huomauttaa.

Osa päivittäin käytettävistä koneista on antiikkisia, mutta käyttötarkoitukseensa loistavia, kuten äänekäs valurautainen pyöristyskone, jota voi melun vuoksi käyttää vain päiväsaikaan. Tomi arvelee leikkisästi, että se on alun perin toiminut höyryvoimalla, mutta Toivo protestoi, ettei niin ole ollut ainakaan hänen aikanaan. Lafkan kokoelmiin kuuluu vaikuttava kokoelma painokirjasimia sekä aitoa kultaa painaessa käytettäviä kultausfilettejä, joiden käyttöä Toivo on esitellyt lukuisilla kirjamessuilla vuosien varrella.

jokinen06

Mestarilta mestarille

Kirjansidonnan lisäksi Jokisella valmistetaan myös esimerkiksi erilaisia rasioita. Lisäksi yritys myy kirjansidontatarvikkeita alan harrastajille.
– Kaikki kirjansidonnasta kiinnostuneet auttavat pitämään alan virkeänä ja elinvoimaisena, ja jokainen harrastaja on potentiaalinen tuleva ammattilainen, Vesa tiivistää.

Hän ja Toivo ovat molemmat silminnähden iloisia ja ylpeitä Tomista, joka on juuri suorittanut kirjansitojan erikoisammattitutkinnon ja odottelee nyt koululta virallisia papereita mestarinkirjan hakemusta varten.
– Tomi tuli eräänä päivänä hakemaan meiltä taittoluuta ja jäi sille tielleen, Vesa muistelee. Pian Tomi oli Lafkassa oppisopimuslaisena ja kohta Toivo valmisteli häntä jo erikoisammattitutkintoa varten.

Nyt nuori mies on paitsi osakas, myös viittä vaille kirjansitojamestari.
– Oli todella hienoa löytää nuori, motivoitunut ja taitava mestariperinteen jatkaja yritykseen, sillä itse olen pikkuhiljaa siirtymässä eläkkeelle, Toivo kertoo.
– Luulen kyllä, että Toivon kuuma linja on kovassa käytössä vielä pitkään, virnistää Tomi oppi-isälleen. – Koulussa oltiin todella vaikuttuneita siitä, että olin päässyt Toivo Salon oppiin. Hän on alan eläviä legendoja.

Kolmikon kanssa jutellessa tulee väkisinkin mieleen, että kirjansitomo V. & K. Jokisen pitkän historian salaisuus on harmoninen yhteishenki, joka vallitsee tekijöiden kesken.
– Onneksi emme ole mikään pörssiyhtiö, jonka tarvitsisi tahkoa tulosta, Vesa naurahtaa. Nyt kirjansitomo työllistää kuusi täysipäiväistä tekijää, ja Vesan vaimo auttaa puolipäiväisenä toimistolla. Lisäksi Lafkassa on juuri aloittanut uusi oppisopimusopiskelija.

Kirjoja Turun palosta

Miksi kolmikkoa kiinnostaa juuri kirjansidonta?
– Tekee melkein mieli sanoa, että täällä ollaan kun pyysivät töihin, Tomi naurahtaa, mutta jatkaa, – tämähän on todella arvokkaan tuntuista työtä, johon liittyy paljon historiaa: Ei joka työssä pääse käsittelemään Kalevalan ensipainoksia tai Turun palossa vahingoittuneita kirjoja! Myös kunnostamista kaipaavat vanhat perheraamatut pistävät ammattitaidon koetukselle. Useita entisöitäväksi tulevia kirjoja tekisi mieli selailla enemmänkin.

Helsingin Yliopiston kirjasto on Jokisen kirjansitomon vakioasiakkaita, ja sitomoon tulee kirjoja, joita ei anneta kenenkään muun käpälöitäväksi. Jokainen kirja on yksilö, vaikka työn kulku on aina suunnilleen sama.

– Työssä jaksamista edistää myös se, että kädenjäljen näkeminen on todella palkitsevaa, Toivo huomauttaa. – Lisäksi moneen kirjaan liittyy mielenkiintoisia tarinoita, ja asiakkaiden kertomusten kuuleminen on mielenkiintoista.
– Itse asiassa meillä ei juurikaan ole ikäviä asiakkaita, Vesa lisää, joskus joku kauhistelee työn hintaa, mutta yleensä rauhoittuu, kun kuulee kuinka monesta miestyötunnista se koostuu.

Elämäntapa ja harrastukset

Kysyn vielä, mitä kirjansitomon työmyyrät harrastavat vapaa-ajallaan. Kolmikko nauraa ja vaihtaa syyllisiä katseita.
– Vapaa-aika on niin uusi asia minulle, etten oikein ole mitään vielä keksinyt, Toivo tuumii. Tomi puolestaan tunnustaa jäävänsä usein illalla työstämään jotakin omaa kirjansidontaprojektia.
– Tästä on pahasti tulossa elämäntapa, nuori tekijä kertoo. Vesa tekee jonkin verran kirjanpitoa myös kotosalla, mutta enimmäkseen aika kuluu perheen kanssa. Kaikki kolme pyrkivät pitämään kuntoaan yllä sienestyksellä, ratsastuksella, uinnilla tai pyöräilyllä. Vesa, jolla on luonnollisesti alalta laajat tiedot, yllättää tunnustamalla, että on sitonut eläessään vain yhden kirjan!
– Ja sekin odottaa vielä kansiinsa ylivetopaperia, neljännen polven lafkalainen naurahtaa.

Onneksi olkoon 85-vuotiaalle “Lafkalle”! Jatkukoon Kirjansitomo V. & K. Jokisen tarina vielä pitkään. Kirjansitomo V. & K. Jokinen sai kunniakirjan ja viirin kun yhdistys palkitsi pitkäaikaisia jäseniään tämän vuoden Itsenäisyyspäivän juhlassaan.

Kirjansitomo V. & K. Jokinen
Vesa Jokinen
Tarkk’ampujankatu 9 A 3
00120 Hki
puh. (09) 635 142, 635 143
info@kirjansitomovkjokinen.fi
www.kirjansitomovkjokinen.fi

jokinen10

1528468_641047812604152_492650805_nTeksti ja kuvat Laura Reunanen
(Jäsenesittely on julkaistu HKTY.fi -jäsenlehden numerossa 4/2013)

Kirjoitus PDF-tiedostona:
V. & K. Jokinen HKTY.fi 4/2013

Huonekalukonservointi Kimmo Oksanen

KÄSITYÖDESIGNIN SÄILYTTÄJÄ
– Huonekalukonservointi Kimmo Oksanen

Onkohan 1800-luvun alun puuseppä ajatellut, että joku konservoi hänen tekemäänsä pöytää vuonna 2014? Huonekalukonservaattori Kimmo Oksanen kertoo työstään käsityödesignin säilyttäjänä. Kimmo osallistuu myös Käsityö on Designia! -tapahtumaan torstaina 8.5.2014, jolloin häntä pääsee tapaamaan pajallaan Herttoniemessä.

Huonekalukonservaattori Kimmo Oksanen
Huonekalukonservaattori Kimmo Oksanen

– Oikeastaan alanvalinta alkoi vaivihkaa jo kun olin seitsemän, huonekalukonservaattori Kimmo Oksanen muistelee, – silloin menin taidekouluun ja aloin opetella piirustusta ja pensselinkäyttöä. Taidekoulussa Kimmo kävi parikymppiseksi saakka, ja lukioaikana haaveili arkkitehdin urasta.
– Nyt kun mietin asiaa, en oikein ymmärrä minkä takia, Kimmo säestää pohdintaansa leppoisalla naurahduksella, – ehkä silloinkin olin kuitenkin enemmän kiinnostunut sisustusarkkitehtuurista.

Lukion jälkeen nuorukainen meni armeijaan, ja kun palvelusaikaa oli muutama kuukausi jäljellä, aukeni oppisopimuspaikka maalaamosta, joka oli erikoistunut vanhoihin kohteisiin.
– Otin härkää sarvista ja menin.

Pensseli käteen

Oppisopimuksessa Kimmo sai ohjauksensa työmaalla oikeissa tilanteissa.
– En pahemmin koulunpenkkiä kuluttanut koulutuksen aikana. Otin pensselin käteen ja viisaammat ammattimiehet huutelivat vinkkejä vierestä. Oppisopimuksessa hän oli vuodesta 1996 vuoteen 2000, ja sen jälkeen vielä samassa firmassa pari kesää kesätöissä.
– Näkihän siinä paljon vanhoja kohteita, Kimmo miettii.

Loppujen lopuksi maalarin ura ei kuitenkaan ollut häntä varten.
– Suurimman osan vuodesta maalattiin valkoista pintaa uuteen kipsilevyseinään, ja minua kiehtoi vanha. Huomasin, että konservaattorilinjalle oli haku vuonna 2000, ja hain heti sillä opiskelijoita otetaan vain neljän vuoden välein. Pääsin kouluun, ja siitä alkoi uusi ura.

kimmo00410 vuotta yrittäjänä

Oman toiminimen Kimmo perusti hiukan ennen valmistumistaan. Nyt firma viettää jo kymmenvuotisjuhliaan.
– Loppujen lopuksi uravalintani ei ole ollut tietoisen päätöksen tulos, vaan olen ohjautunut alalle sen mukaan, mikä on tuntunut mielekkäältä, Kimmo tiivistää. Nyt hänellä on kaksi pajaa, joista toinen sijaitsee hänen kotinsa yhteydessä, Hyönölän kylässä Lohjalla. Myös Kimmon vaimo Arni on tullut mukaan yrityksen toimintaan: Hän on koulutukseltaan erikoismaalari.

– Lohjalla mukavinta on asenneilmasto ja ihmisläheisyys, siellä ei olla turhantärkeitä, Kimmo kertoo tyytyväisenä. Helsingin pajalla hän viettää pari päivää viikossa.

Tekniikat vanhaa perua

Kimmo on erikoistunut käsityöaikakaudella tehtyjen puukalusteiden konservointiin. Käsityöaikakaudella tarkoitetaan aikaa suunnilleen toiseen maailmansotaan asti, jolloin kalusteiden valmistus teollistui ja tekniikat muuttuivat.
– Käytän tietenkin vain vanhoja tekniikoita ja mahdollisimman autenttisia materiaaleja. Esimerkiksi jänisliimaa on käytetty jo ainakin 4000 vuotta puukalusteissa ja -esineissä, sillä se on ominaisuuksiltaan paras mahdollinen puun liimaamiseen, siksi se on minullakin käytössä.

Yleensä konservoijan puoleen käännytään silloin, kun esineen käyttö näkyy liikaa: Pöydänpinnat naarmuuntuvat, tuolit alkavat heilua tai kaapin ovet eivät aukene. Eihän vanhan tarvitse uudelta näyttää, mutta korjausta ja huoltoa tarvitaan kun kuluminen haittaa käyttöä tai häiritsee silmää. Konservointi pidentää kalusteen käyttöikää ja ennaltaehkäisee tulevia vaurioita.

Dokumentteja ja leimoja

Toiminnan avoimuus ja prosessin läpinäkyvyys on osa Kimmon ammattiylpeyttä.
– Jokaisesta konservointityöstä teen kirjallisen dokumentin johon kirjataan esineen tausta, sille tehdyt toimenpiteet ja hoito-ohjeet jatkoa varten. Minulle se on pieni vaiva, mutta monelle asiakkaalle iso ilo.

Puusepän leimat ja puumerkit ovat suhteellisen harvinaisia, sillä etenkin tilaustöihin niitä ei aina ole ollut tapana laittaa. Joskus konservaattori kuitenkin löytää tietoa esineen tekijästä ja tilaajasta: Kimmo esittelee lipastoa, jonka laatikon pohjaan on kirjoitettu, kuka kalusteen on tehnyt, koska ja kenelle. Vuosiluvusta saa juuri ja juuri selvää. Se on 1805.

kimmo005

Mahonkia Etelä-Amerikasta

Nyt Kimmolla on työn alla pari komeaa peiliä ja sohva. Hän esittelee myös huutokaupasta itselleen ostamaansa 1820–30-luvun pöytää.
– Tämä on suomalaista designia, hienosti toteutettua ammattityötä, hän huomauttaa ja kiinnittää huomioni pöydän jalkojen muotoiluun. – Esimerkiksi tämä pöytä on tehty koivusta ja männystä, jonka päälle on liimattu ohut 2-3mm:n mahonkiviilu. Tämä on tyypillistä suomalaiselle puusepäntyölle, sillä mahonki on ollut kallista ja vaikeasti saatavaa, se on tuotu Etelä-Amerikasta laivalla kauppakomppanioitten kautta. Runko on siis tehty kotimaisesta puutavarasta ja kallista tuontipuuta on käytetty mahdollisimman säästeliäästi.
Pöytä on noin 200 vuotta vanha, ja edelleen rakenteellisesti hyvässä kunnossa. Jos olisi suurpiirteinen, sen voisi ottaa suoraan käyttöön, vaikka mahonkiviilu onkin hiukan revennyt.

Liimaus, siklaus, hionta

Usein vanha lakkapinta himmentää puun väriä ja tekee sitä samean. Kalusteissa on useimmiten myös kuluneita kohtia tai irtonaista viilua. Työhön ryhtyessään Kimmo liimaa ensimmäiseksi kaiken irtoavan viilun kiinni, sillä se ei kestä seuraavaa työvaihetta, joka on siklaus. Siinä vanha lakkapinta poistetaan kaapimalla.

Jotta alkuperäisen värin hehku saadaan esiin, valon haalistuttamaa mahonkia pitää hioa. Tarkoitus on kuitenkin säilyttää mahdollisimman paljon alkuperäisestä puusta, joten operaatio on suoritettava varoen ja kohtuutta noudattaen.
– Tosin vanhat viilut ovat kaksi- tai kolme kertaa paksumpia kuin nykyaikaiset, Kimmo huomauttaa ja näyttää esimerkkipalat. Uusi viilu tuntuu toden totta paperinohuelta vanhaan verrattuna.

kimmo006Korjaus ja kiillotus

Seuraava työvaihe on kartoittaa puun kunto yksityiskohtaisesti ja korjata viat. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta Kimmolla riittää haasteita.
– Puu on elävä aine, ja esimerkiksi mahonkiviilussa on eri tummuusaste joka ilmansuunnasta katsottuna. On todella haastavaa löytää hajonneen viilun tilalle paikkaava pala, joka sopii ympäröivän puuhun täydellisesti sekä kuvionsa että väriominaisuuksiensa puolesta. Lisähaastetta aiheuttaa se, että vanha puu on tiheäsyisempää kuin uusi.
– Uuden puun pitää kasvaa nopeasti, siitä tulee höttöisempää ja huokoset jäävät suuriksi.

Lopuksi tehdään ”puleeraus” eli puupintaan laitetaan uusi lakkapinta ja se kiillotetaan. Tähän valitaan mahdollisimman hyvin kalusteen valmistusaikakauteen sopiva tekniikka monista vaihtoehdoista.

Häivähdys glamouria

Käsityöammattilaisten suunnittelemat korkeatasoiset kalusteet ovat usein tilaustöitä tiettyyn tilaan ja tarpeeseen, mutta Kimmo näkee niissä myös paljon yksilöllisiä esteettisiä ratkaisuja. Esimerkkinä hän näyttää kaapin, jonka ovissa mahonkiviilua on käytetty luovasti niin, että puunsyyt muodostavat peilikuvia toisistaan.
– Tämä on todella ajatuksella tehty, Kimmo toteaa hyväksyvästi,
– olisihan tuo aivan eri kaappi ilman tätä hienoa viimeistelyä. Tuossa on ammattimies käyttänyt taiteellista näkemystään, ja tuloksena on häivähdys glamouria. Tähän kun saa vielä huolellisen kiillotuksen tehtyä, niin mahonki suorastaan sykkii. Asiat voi tehdä monella tavalla – säihkeellä tai ilman, Kimmo naurahtaa.

Huonekalukonservointi
Kimmo Oksanen tmi

Kimmo Oksanen
Sahaajankatu 20 E, 00880 Hki
puh. 050 365 0036
huonekalu@konservaattori.fi
www.konservaattori.fi

kimmo00210294341_705869476121985_1613899718064033649_nTeksti ja kuvat Laura Reunanen
(Jäsenesittely on julkaistu HKTY.fi -jäsenlehden numerossa 1/2014)

Kirjoitus PDF-tiedostona:
Kimmo Oksanen HKTY.fi 1/2014