Aihearkisto: Jäsenhaastattelut

Kierroksella presidentinlinnassa

Vuosina 2013–2014 tehtiin ensimmäinen peruskorjaus Presidentinlinnassa vuoden 1972 jälkeen. Mukana suurprojektissa oli myös kolme Helsingin Käsityö- ja Teollisuusyhdistyksen jäsenyrittäjää. Kävimme Linnassa haastattelemassa linnanvouti Anne Puontia ja selvitimme, mitä kaikkea korjaus pitää sisällään.

IMG_1471

Linnanvouti Anne Puonti istahtaa pitkän pöydän ääreen pienessä kokoushuoneessa Presidentinlinnassa. Kaikesta huomaa, että tilat on hiljattain remontoitu: 1820-luvulta saakka Kauppatorin reunalla seisseen rakennuksen kaikki pinnat ovat tuoreita ja rauhallisen sävyisiä, arvokalusteiden kultaukset ovat kirkkaita ja huoneita valaisee miellyttävä valo, jonka määrä ja suunta on tarkkaan harkittu.

Presidentinlinnassa on vuosi sitten päättynyt suuri peruskorjaus, joka on yksi viime vuosien suurimmista suomalaisen kulttuurikohteen remonteista. Myös kolme Helsingin Käsityö- ja Teollisuusyhdistyksen jäsenyrittäjää olivat mukana tekemässä Presidentinlinnan kalusteiden korjausta: Kultaajamestari Harri Virtanen, verhoilijamestari Juhani Kanerva sekä huonekalukonservaattori Kimmo Oksanen.

VAJOAVAT PERUSTUKSET

Presidentinlinnan vieras näkee vain pintaremontin, mutta itse asiassa kaikkein suurin uudistuskohde piilee lattian alla. – Rakennuksen perustukset olivat todella huonossa kunnossa, Puonti kertoo. – Niitä on yritetty vahvistaa jo 1930- ja 60-luvuilla mutta ilmeisesti senaikaiset keinot ovat olleet melko tehottomia. Rakennus on rakennettu osittain kallion ja osittain vanhan merenpohjan päälle, ja merenpohjan päälle rakennettu osa on pikkuhiljaa painunut alaspäin. Tämä johti siihen, että rakennus alkoi käytännössä haljeta yläosastaan kahtia, ja seinissä näkyi jo halkeamia. Mittauksissa paljastui, että ikkunanpenkkien korkeusero eri huoneiden välillä oli jopa 26 senttiä.

– Jouduimme tekemään varsin ison työn sen eteen, että saimme rakennuksen painumisen pysähtymään ja halkeilun lakkaamaan. Tämä oli suurin pakottava tarve peruskorjaukselle.

KAUPPIASTALOSTA
PRESIDENTINLINNAKSI

Presidentinlinnan historia on monimuotoinen: Alunperin rakennus valmistui kauppiastaloksi 1820-luvulla, ja 1840-luvulla se muokattiin keisarilliseksi palatsiksi. Venäjän vallankumouksen ja Suomen sisällissodan aikaan rakennuksessa toimi mm. venäläisen sotilaskomitean päämaja ja sotilassairaala. Sekä punaiset että valkoiset pitivät rakennuksessa vuorollaan päämajaa, ja Ulkoministeriö toimi rakennuksessa ennen kuin se vihittiin käyttöön Presidentinlinnana vuonna 1921. Tosin presidentti Ståhlberg muutti linnaan jo vuonna 1919, jolloin sisällissodan melskeissä vahingoittunutta rakennusta remontoitiin vielä.

SELVYYTTÄ TILAHIERARKIAAN

Suurempia remontteja Presidentinlinnassa on tehty ainakin 1930- ja 60- luvuilla, ja 1972 on valmistunut edellinen peruskorjaus. Silloin on viimeksi uudistettu valaistusta ja sähköjä ja tehty mittava pintaremontti. – Silloin sisustukseen tuli paljon valkoista lateksipintaa 70-luvun tyyliin, linnanvouti naurahtaa, – vaikka toki paljon tehtiin myös historiaa kunnioittavia korjauksia.

Peruskorjauksen yhtenä osana kulkuyhteydet ja eri tilojen toimintalogiikka haluttiin miettiä kokonaan uusiksi: Presidentinlinnassa oli tehty lukuisia pienempiä remontteja vuosikymmenten ja vuosisatojenkin aikana. Arkkitehdit analysoivat, että vuosien aikana tilahierarkia (ero juhla- ja työtilojen välillä) ja eri tilojen tarkoitus olivat jonkin verran hämärtyneet, mikä vähensi rakennuksen arvokkuutta.

IMG_1466

UUTTA VANHAN EHDOILLA

Peruskorjauksen johtavana ajatuksena oli palauttaa rakennuksen alkuperäinen 1800-luvun henki, mutta samalla tehdä siitä toimiva, moderni, työntekoon soveltuva ympäristö. Koska rakennus on suojeltu, koko projektin ajan tehtiin läheistä yhteistyötä Museoviraston kanssa ja mietittiin, miten parhaiten kunnioittaa talon alkuperäistä asua ja missä asiassa täytyisi hakea kompromissi säilyttämisen ja toiminnallisuuden välillä.

– Myös talotekniikka oli vanhentunut: Sähköt, ilmastointi, ATK-verkko ja valaistus oli aika saada ajan tasalle jotta työskentelyolosuhteet paranisivat. Myös koko rakennuksen turvallisuutta parannettiin peruskorjauksen yhteydessä.

Oman haasteensa projektiin toi aikataulu, josta ei ollut joustamista: Itsenäisyyspäiväksi 2014 oli päästävä takaisin Linnaan juhlimaan.

KAIVO JA KOLIKOITA

Arkkitehtisuunnittelun teki turkulainen LPR Arkkitehdit Oy. Projektissa oli eri tavoin osallisena yhteensä noin 400 yritystä eri aloilta. Mukana oli niin suunnittelijoita, rakennuttajia, alihankkijoita, maalareita, entisöijiä, verhoilijoita, ompelijoita, koristemaalareita kuin kultaajiakin. – Kyseessä oli turvallisuusnäkökulmasta hankala hanke, ja jouduimmekin turvallisuusselvittämään suuren määrän ihmisiä. Työmaavahvuus oli työläimpinä päivinä jopa 150 ihmistä, mikä on missä tahansa projektissa valtava määrä.

Peruskorjauksen alkuvaiheessa pihalla suoritettiin myös jonkin verran arkeologisia kaivauksia, joissa löytyi merkkejä varhaisesta Helsingistä. – Tiesimme tietysti että kyseessä on jo varhain asutettu kohta Helsinkiä. Pihalta löytyikin muun muassa vanha kaivo, eläinten luita, tunkio, joitakin kolikoita ja varhaista kadunpohjaa, mutta onneksi ei mitään valtavan poikkeuksellista, sillä aikataulussa ei ollut kovin paljoa varaa viivytyksiin, Puonti tuumaa.

SALAPOLIISINTYÖTÄ

Peruskorjauksessa kunnostettiin myös Presidentinlinnan sisätilat ja osa kalusteista. – Meillä on niin paljon antiikkikalusteita, että kaikkia olisi ollut mahdotonta kunnostaa. Hankkeen alussa kartoitettiin kaikki kanslian kalusteet, joihin kuuluvat myös Kultarannan ja Mäntyniemen kalustot. Löysimme paljon huonekaluja, jotka olivat saattaneet siirtyä paitsi talon sisällä, myös vaikkapa Presidentinlinnasta Kultarantaan. Myös Tamminiemeen oli presidentti Kekkosen aikaan siirtynyt osia kalustoista, ja olikin suuri työ kartoittaa mitä sarjoja kannattaisi yhdistää uudelleen.

Kalusteiden paikallistaminen oli välillä varsinaista salapoliisintyötä. – Tutkijamme löysi Tamminiemestä Linnan goottilaisen salin tuolit, jotka lojuivat siellä varastossa. Pyysimme palauttamaan joitakin muitakin tänne alunperin kuuluvia pöytiä ja kirjahyllyjä, joita löytyi eri paikoista. Mariankadun puoleisen sisäänkäynnin aulaan saatiin lahjoituksena upea kalusto Eduskuntatalosta. Se sopiikin upeasti 1938 valmistuneeseen saliin.

IMG_1469

KILPAILUTUKSEN HAASTEET

– Seuraavaksi kartoitettiin kalusteiden arvo ja kunto ja nelisenkymmentä prosenttia kaikista valittiin kunnostettaviksi tämän projektin aikana. Kunnostukset kilpailutimme pienissä osissa koska tiesimme että alalla on paljon pieniä, jopa yhden hengen yrityksiä.

– Pelkäsimme, että koska Suomessa ei kovin paljoa ole tällaisten erikoisalojen osaamista, saattaisimme tukkia markkinat kahdeksi vuodeksi. Kenties näin kävikin, mutta onneksi eduskunta ja kansalliskirjasto aloittivat remonttinsa vasta meidän jälkeemme, Anne Puonti huokaisee.

Kultaajamestari Harri Virtanen kertoo, ettei kukaan asiakas ainakaan loukkaantunut pidentyneistä odotusajoista. – Asiakkailta löytyi hyvin ymmärrystä sille, että tällaisen projektin keskellä muut tilaustyöt hiukan venyivät, eikä kenellekään tarvinnut erikseen korostaa, miten tärkeää olisi saada Presidentinlinnan kalusteet valmiiksi itsenäisyyspäivään mennessä, Harri virnistää.

IMG_1462

MONENLAISIA KÄSITYÖALOJA

Peruskorjauksessa tarvittiin osaamista kaikenlaisilta käsityöaloilta: Presidentinlinnassa on esimerkiksi nelisenkymmentä suurta kristallikruunua, jotka piti puhdistaa ja kunnostaa, ja moni muukin työ vaati harvinaisempien erityisalojen osaamista.

– Moni vieraistakin kysyy, löytyykö Suomesta todella tekijöitä kaikkien tähän projektiin tarvittavilta aloilta, ja on tietysti mukava vastata että kaikki tekijät ovat olleet suomalaisia. Vaikka kilpailutukset tehtiin kilpailutussäännösten mukaan EU:n laajuisesti, ulkomailta tuli vain pari kyselyä eikä yhtään tarjousta.

– Pyysimme tarjoukset myös kalustekonservoinnin oppilaitoksista joihinkin kalustesarjoihin, jotka arvioimme että voitaisiin kunnostaa oppilastyönä. Tämä oli tietoinen valinta, sillä halusimme kannustaa myös konservoinnin tulevaisuutta Suomessa. Kaksi oppilaitosta lähtikin yhteistyöhön kanssamme, ja oppilaat olivat tietysti innoissaan, linnanvouti kertoo.

IMG_1463

YHTEISTYÖ ON VOIMAA

Yhdistyksen yrittäjät Harri, Juhani ja Kimmo tekivät projektissa paljon yhteistyötä, josta kaikilla kolmella on pelkkää hyvää sanottavaa. – Harrin ja Juhanin kanssa yhteistyö toimi ajatuksen lailla, Kimmo kehuu.

Juhani vastaa tahollaan samalla mitalla, – On tärkeää tietää että kaikki osa-alueet ovat osaavissa käsissä, ja Kimmon ja Harrin kanssa siihen voi kyllä luottaa. Muistan kun juttelimme Presidentinlinnassa Kimmon ja Harrin kanssa ensimmäistä kertaa työnkulusta, ja arkkitehti totesi, että taidammekin olla hyviä tuttuja kun jutustelemme kuin veljekset. Olemme toki tehneet ennenkin yhteistyötä eri projekteissa, ja varmasti jatkamme.

– Yhteistyö on voimaa, ja Helsingin Käsityö- ja Teollisuusyhdistyksen kautta löytyneet yhteistyökumppanit ovat olleet kaikille tekijöille todella arvokkaita, Harri Virtanen summaa.

Myös kommunikaatio sekä kanslian että arkkitehtien kanssa oli käsityöammattilaisten mielestä mutkatonta ja miellyttävää. – Arkkitehdit osasivat hienosti käyttää ammattilaisten tietotaitoa hyväkseen materiaalivalinnoissa ja kuntokartoituksissa, mikä takasi parhaan mahdollisen tuloksen, Juhani kertoo tyytyväisenä. – Yhteistyö oli enemmän keskustelevaa kuin sanelevaa.

MUTKIKAS MARMOROINTI

Presidentinlinnan pääsisäänkäyntiä kohennettiin arvokkaammaksi ja juhlavammaksi. – Näimme 1920-luvun kuvasta, että aulassa ja koko portaikossa oli ollut maalaten tehty marmorointi, mutta värejä ei tietenkään mustavalkoisesta kuvasta nähnyt, Puonti kertoo. Pitkien etsintöjen jälkeen eri maalipintojen alta löytyi yksi kokonainen koristemarmoroitu seinä, josta nähtiin kauniit 1800-luvun lopun värisävyt. Koristemaalaus kilpailutettiin maalausnäytteiden perusteella, ja työ jaettiin kahden maalarin kesken. Monimutkaisten koristemaalausten tekeminen kesti noin seitsemän kuukautta. – Aikataulujen sovittaminen oli yksi vaikeimmista tehtävistä, sillä vaikkapa sillä aikaa kuin koristemaalauksia tehtiin, maalaustelineet estivät kulkemisen portaissa ja muut työt viivästyivät.

IMG_1467

PRONSSIMAALI VAIHTUU
KULTAAN

Jossakin rakennuksen historian vaiheessa useiden Presidentinlinnan kalusteiden kultaukset on peitetty pronssimaalilla, epäilemättä kustannussyistä. Myös joidenkin arvohuonekalujen istuimiin oli eksynyt vaahtomuovia kunnon jouhien ja meriheinän sijaan.

– Me teimme sellaisen linjauksen, että joko kultaukset ja verhoilut palautetaan alkuperäiseen muotoonsa oikeilla tekniikoilla, tai sitten kaluste jätetään odottamaan seuraavaa kunnostuskertaa, Anne Puonti kertoo.

Harri Virtanen kertoo, että Presidentinlinnan henkilökunnalle pidettiin kanslian pyynnöstä myös koulutustilaisuus siitä, kuinka arvokalusteita käsitellään, etteivät ne vahingoittuisi huolimattoman hoidon vuoksi. – Näin pitäisi toimia aina, Harri toteaa hyväksyvästi, – vaikka tietysti hoito-ohjeet ovat aika helposti lyhennettävissä kahteen sanaan: ”Älä koske.”

LUONNOLLISESTI ALKUPERÄINEN

Pysähdymme ihastelemaan Keltaisen salin biedermeierkalustoa. Se oli aikanaan lakattu punaisella ja siksi moni vieras luulikin sitä mahonkiseksi, mutta nyt Kimmo on palauttanut pähkinäpuisen kaluston takaisin luonnolliseen väriinsä. – Oli todella antoisaa kun sai palautettua kalusteet alkuperäiseen asuun, etenkin näin arvovaltaiseen ympäristöön, Kimmo Oksanen kertoo puhelimessa.

Eräs Kimmon käsittelyssä ollut peili on linnanvoudin sanojen mukaan yksi konservointiprojektin helmistä. 1800-luvun koristeellinen peilinkehys oli 1970-luvun kunnostuksessa maalattu harmahtavanvalkoisella kittimäisellä maalilla. – Kimmo soitti minulle työhuoneeltaan ja kertoi, että paksun maalin alta paljastuikin upeita koristekaiverruksia ja kultauksia. Oma henkilökuntamme ei tunnistanut peiliä sen muodonmuutoksen jälkeen, Anne Puonti naurahtaa.

IMG_1468

Goottilainen sali on kokenut kaikkein suurimman muodonmuutoksen: Sen kupolista on poistettu lukuisat eri maalikerrokset, ja alta paljastuivat kauniit köynnösmäiset kattomaalaukset.

– Edellisen remontin jäljiltä salin väritys muistutti lähinnä Lontoo rae -karkkipussia, mutta nyt on palattu 1800-luvun lopun hillittyyn värimaailmaan. Saliin suunnitellut tuolit palautettiin takaisin paikoilleen, ja uusgoottilaisiin oviin lisättiin kaunis tammiootraus.

TASAVALTALAISTA ARVOKKUUTTA

Toisaalta suurten juhlasalien eli Valtionsalin ja Peilisalin uudistukset ovat lähes huomaamattomia. Valtiosalissa suurin muutos entiseen ovat Juhani Kanervan verhoilemat ja Harri Virtasen kultaamat empiretuolit, joihin on valittu arvokkuutta henkivä harmaa kangas.

Valoa tulvivan Peilisalin ylelliset kultaukset henkivät keisarillista loistoa, mutta Anne Puonti kertoo, että ne on yllättäen tehty suurimmaksi osaksi itsenäisyyden aikana. – Kenties nuori valtio on hakenut statuksenkohotusta ja arvokkuutta, linnanvouti tuumaa. Viimeiset kultaukset on lisätty Kekkosen aikana 1950-luvulla.

Vaikka keisarillisen palatsin peilisali on aikoinaan ollut lähes täysin valkoinen, päädyttiin Museoviraston suosituksesta siihen, että kultaukset jätetään paikoilleen historialliseksi kerrostumaksi kertomaan itsenäisestä Suomesta. – Yksi tärkeä tyylillinen ohjenuora peruskorjauksessa oli se, ettei rakennukseen haeta keisarillisen ajan loistokkuutta vaan tasavaltalaista arvokkuutta.

SUURPROJEKTI

Kahden vuoden uurastuksen jälkeen peruskorjaus valmistui ajallaan ja takaisin Presidentinlinnaan päästiin parahiksi itsenäisyyspäiväksi 2014.

– Kyseessä oli iso ponnistus, ja täytyy sanoa että projektinjohtamisen näkökulmasta tällainen suurprojekti oli todella haastava ja mielenkiintoinen, linnanvouti kertoo.

Presidentinlinna on edustustilan lisäksi myös 45 ammattilaisen työpaikka. Nyt henkilökunta on viettänyt kokonaisen vuoden uusituissa tiloissa. Miltä uusittu Presidentinlinna tuntuu toisen itsenäisyyspäiväjuhlansa kynnyksellä?

– Todella paljon viihtyisämmältä, valoisammalta ja helppokulkuisemmalta. Olemme todella tyytyväisiä siihen, että koko talon tasapaino tuntuu loksahtaneen paikoilleen, Anne Puonti sanoo iloisesti. – Tämä on nykyään paljon mukavampi työpaikka.

Huonekalukonservoija Kimmo Oksanen
www.konservaattori.fi

Kultaajamestari Harri Virtanen
www.kultaus-kehys.fi

Verhoilijamestari Juhani Kanerva
www.verhoiluliike-kanerva.fi

Teksti ja kuvat Laura Reunanen
(Jäsenesittely on julkaistu HKTY.fi -jäsenlehden numerossa 4/2015)

Mainokset

Kirjansitomo V. & K. Jokinen

MESTARILTA MESTARILLE
– Kirjansitomo V. & K. Jokinen 85 vuotta

85-vuotiasta taipalettaan juhliva neljännen polven perheyritys Kirjansitomo V. & K. Jokinen on toiminut samoissa tiloissa Viiskulman tuntumassa jo vuodesta 1928.  Kirjansitomon tiloihin pääsee tutustumaan myös Käsityö on Designia! -tapahtumassa torstaina 8.5.2014!

Vesa Jokinen (oik.), Toivo Salo ja Tomi Lappalainen.
Vesa Jokinen (oik.), Toivo Salo ja Tomi Lappalainen.

Kun kääntyy Fredalta Tarkk’ampujanka-dulle, Viiskulman hälinä hiljenee äkisti. Melkein ylämäen laelta löytyy kaunis kyltti, joka illan hämärtyessä viittoo tietä V. & K. Jokisen kirjansitomoon. Viihtyisissä toimitiloissa pienen tiskin takaa hymyilevät neljännen polven yrittäjä Vesa Jokinen, pitkän uran tehnyt kirjansitojamestari Toivo Salo sekä juuri erikoisammattitutkintonsa suorittanut Tomi Lappalainen. Kolmeen eri sukupolveen kuuluvat miehet kertovat auliisti kirjansidonnasta sekä V. & K. Jokisen menneisyydestä – ja tulevaisuudesta. Edelliset Jokisen sukupolvet hymyilevät mustavalkokuvissa toimiston seinällä.

Lafkan alkuvaiheet

1874 Uuraisilla syntynyt Kalle Hermanninpoika Jokinen, Vesa Jokisen isovaari, aloitti kirjansidontauransa oppipoikana Joensuussa vuonna 1890. Helsinkiin hän siirtyi vuonna 1894, ja toimi työntekijänä kahdessa kirjansitomossa. Myös Kallen molemmat pojat, Elis ja Väinö, seurasivat isäänsä alalle.

Kirjansitomo V. & K. Jokinen, jota tekijät kutsuvat tuttavallisesti “Lafkaksi”, perustettiin 1928. Aluksi siinä olivat osakkaina Kalle Jokinen ja hänen vanhempi poikansa Väinö, joka kuitenkin kaatui Talvisodassa. 1940-luvun alussa materiaalipula vaikeutti työtä, sillä liisterin tekemiseen tarvittiin vehnäjauhoja ja kultaamiseen kananmunia. Kansanhuoltolautakunta myönsi kuitenkin jonkin verran erikoisostolupia, joiden turvin töitä päästiin jatkamaan.

Nuorempi veli Elis siirtyi mukaan toimintaan ja osakkaaksi 1945. Hän oli aiemmin ollut töissä mm. Gummeruksen ja Weilin & Göösin kirjansitomoissa. Kallelle myönnettiin kirjansitojamestarin arvo 13.12.1949. Lafkan perustaja toimi yrityksessään 43 vuotta aina kuolemaansa saakka, ja teki siis yhteensä 70 vuoden uran kirjansitojana.

Yhdistysläinen alusta saakka

Kalle ja Elis menehtyivät molemmat vuonna 1960, ja osakkaaksi tulivat Eliksen vaimo Hertta ja hänen poikansa Olavi, Vesan isä. Alkoi uuden työnjohtajan etsiminen ja löydettiin kirjansitoja Toivo Salo, joka oli ollut Eliksen oppilaana Helsingin kirjapainokoulussa ja käynyt Lafkassa hankkimassa lisätietoja kirjansidonnasta iltaisin. Oppinsa Toivo oli saanut WSOY:n kirjansitomosta Porvoossa. Hänestä tuli Lafkan osakas ja kolmas yhtiömies. Myöhemmin hän suoritti myös kirjansitojamestarin tutkinnon. Vesa Jokinen puolestaan siirtyi kokopäiväiseksi “lafkalaiseksi” ja osakkaaksi vuonna 2007, ja vastaa yrityksen paperiasioista ja asiakassuhteista.

Kirjansitomo V. & K. Jokinen on ollut Helsingin Käsityö- ja Teollisuusyhdistyksen jäsen perustamisestaan eli vuodesta 1928 alkaen. Yritys on yksi yhdistyksen vanhemmista jäsenistä.

Höyryvoimaa ja lehtikultaa

Mikä on muuttunut Lafkan 85-vuotisen historian aikana? – Vaarin ja isänikin aikana painettiin töitä aamukuudesta iltakahdeksaan, nyt ainakin tahti on hiukan rauhoittunut ja suurin osa työstä tehdään ihan normaalin työajan puitteissa, Vesa kertoo. Toivo puolestaan muistaa vielä ajat, kun työtä oli niin paljon, että yhden valmistuttua käveltiin hyllylle hakemaan seuraavaa. Nyt tilaukset tulevat pienemmissä erissä ja toimitusajatkin ovat lyhyemmät. Kirjansidonnan työvaiheet ovat silti paljolti samanlaisia kuin 85 vuotta sitten. Tosin uusia koneita on tullut helpottamaan työvaiheita, kuten leikkaamista.
– Välillä leikattavana on kymmeniä diplomitöitä kerralla, ja leikkauskone nopeuttaa tätä työvaihetta huomattavasti, Tomi huomauttaa.

Osa päivittäin käytettävistä koneista on antiikkisia, mutta käyttötarkoitukseensa loistavia, kuten äänekäs valurautainen pyöristyskone, jota voi melun vuoksi käyttää vain päiväsaikaan. Tomi arvelee leikkisästi, että se on alun perin toiminut höyryvoimalla, mutta Toivo protestoi, ettei niin ole ollut ainakaan hänen aikanaan. Lafkan kokoelmiin kuuluu vaikuttava kokoelma painokirjasimia sekä aitoa kultaa painaessa käytettäviä kultausfilettejä, joiden käyttöä Toivo on esitellyt lukuisilla kirjamessuilla vuosien varrella.

jokinen06

Mestarilta mestarille

Kirjansidonnan lisäksi Jokisella valmistetaan myös esimerkiksi erilaisia rasioita. Lisäksi yritys myy kirjansidontatarvikkeita alan harrastajille.
– Kaikki kirjansidonnasta kiinnostuneet auttavat pitämään alan virkeänä ja elinvoimaisena, ja jokainen harrastaja on potentiaalinen tuleva ammattilainen, Vesa tiivistää.

Hän ja Toivo ovat molemmat silminnähden iloisia ja ylpeitä Tomista, joka on juuri suorittanut kirjansitojan erikoisammattitutkinnon ja odottelee nyt koululta virallisia papereita mestarinkirjan hakemusta varten.
– Tomi tuli eräänä päivänä hakemaan meiltä taittoluuta ja jäi sille tielleen, Vesa muistelee. Pian Tomi oli Lafkassa oppisopimuslaisena ja kohta Toivo valmisteli häntä jo erikoisammattitutkintoa varten.

Nyt nuori mies on paitsi osakas, myös viittä vaille kirjansitojamestari.
– Oli todella hienoa löytää nuori, motivoitunut ja taitava mestariperinteen jatkaja yritykseen, sillä itse olen pikkuhiljaa siirtymässä eläkkeelle, Toivo kertoo.
– Luulen kyllä, että Toivon kuuma linja on kovassa käytössä vielä pitkään, virnistää Tomi oppi-isälleen. – Koulussa oltiin todella vaikuttuneita siitä, että olin päässyt Toivo Salon oppiin. Hän on alan eläviä legendoja.

Kolmikon kanssa jutellessa tulee väkisinkin mieleen, että kirjansitomo V. & K. Jokisen pitkän historian salaisuus on harmoninen yhteishenki, joka vallitsee tekijöiden kesken.
– Onneksi emme ole mikään pörssiyhtiö, jonka tarvitsisi tahkoa tulosta, Vesa naurahtaa. Nyt kirjansitomo työllistää kuusi täysipäiväistä tekijää, ja Vesan vaimo auttaa puolipäiväisenä toimistolla. Lisäksi Lafkassa on juuri aloittanut uusi oppisopimusopiskelija.

Kirjoja Turun palosta

Miksi kolmikkoa kiinnostaa juuri kirjansidonta?
– Tekee melkein mieli sanoa, että täällä ollaan kun pyysivät töihin, Tomi naurahtaa, mutta jatkaa, – tämähän on todella arvokkaan tuntuista työtä, johon liittyy paljon historiaa: Ei joka työssä pääse käsittelemään Kalevalan ensipainoksia tai Turun palossa vahingoittuneita kirjoja! Myös kunnostamista kaipaavat vanhat perheraamatut pistävät ammattitaidon koetukselle. Useita entisöitäväksi tulevia kirjoja tekisi mieli selailla enemmänkin.

Helsingin Yliopiston kirjasto on Jokisen kirjansitomon vakioasiakkaita, ja sitomoon tulee kirjoja, joita ei anneta kenenkään muun käpälöitäväksi. Jokainen kirja on yksilö, vaikka työn kulku on aina suunnilleen sama.

– Työssä jaksamista edistää myös se, että kädenjäljen näkeminen on todella palkitsevaa, Toivo huomauttaa. – Lisäksi moneen kirjaan liittyy mielenkiintoisia tarinoita, ja asiakkaiden kertomusten kuuleminen on mielenkiintoista.
– Itse asiassa meillä ei juurikaan ole ikäviä asiakkaita, Vesa lisää, joskus joku kauhistelee työn hintaa, mutta yleensä rauhoittuu, kun kuulee kuinka monesta miestyötunnista se koostuu.

Elämäntapa ja harrastukset

Kysyn vielä, mitä kirjansitomon työmyyrät harrastavat vapaa-ajallaan. Kolmikko nauraa ja vaihtaa syyllisiä katseita.
– Vapaa-aika on niin uusi asia minulle, etten oikein ole mitään vielä keksinyt, Toivo tuumii. Tomi puolestaan tunnustaa jäävänsä usein illalla työstämään jotakin omaa kirjansidontaprojektia.
– Tästä on pahasti tulossa elämäntapa, nuori tekijä kertoo. Vesa tekee jonkin verran kirjanpitoa myös kotosalla, mutta enimmäkseen aika kuluu perheen kanssa. Kaikki kolme pyrkivät pitämään kuntoaan yllä sienestyksellä, ratsastuksella, uinnilla tai pyöräilyllä. Vesa, jolla on luonnollisesti alalta laajat tiedot, yllättää tunnustamalla, että on sitonut eläessään vain yhden kirjan!
– Ja sekin odottaa vielä kansiinsa ylivetopaperia, neljännen polven lafkalainen naurahtaa.

Onneksi olkoon 85-vuotiaalle “Lafkalle”! Jatkukoon Kirjansitomo V. & K. Jokisen tarina vielä pitkään. Kirjansitomo V. & K. Jokinen sai kunniakirjan ja viirin kun yhdistys palkitsi pitkäaikaisia jäseniään tämän vuoden Itsenäisyyspäivän juhlassaan.

Kirjansitomo V. & K. Jokinen
Vesa Jokinen
Tarkk’ampujankatu 9 A 3
00120 Hki
puh. (09) 635 142, 635 143
info@kirjansitomovkjokinen.fi
www.kirjansitomovkjokinen.fi

jokinen10

1528468_641047812604152_492650805_nTeksti ja kuvat Laura Reunanen
(Jäsenesittely on julkaistu HKTY.fi -jäsenlehden numerossa 4/2013)

Kirjoitus PDF-tiedostona:
V. & K. Jokinen HKTY.fi 4/2013

Huonekalukonservointi Kimmo Oksanen

KÄSITYÖDESIGNIN SÄILYTTÄJÄ
– Huonekalukonservointi Kimmo Oksanen

Onkohan 1800-luvun alun puuseppä ajatellut, että joku konservoi hänen tekemäänsä pöytää vuonna 2014? Huonekalukonservaattori Kimmo Oksanen kertoo työstään käsityödesignin säilyttäjänä. Kimmo osallistuu myös Käsityö on Designia! -tapahtumaan torstaina 8.5.2014, jolloin häntä pääsee tapaamaan pajallaan Herttoniemessä.

Huonekalukonservaattori Kimmo Oksanen
Huonekalukonservaattori Kimmo Oksanen

– Oikeastaan alanvalinta alkoi vaivihkaa jo kun olin seitsemän, huonekalukonservaattori Kimmo Oksanen muistelee, – silloin menin taidekouluun ja aloin opetella piirustusta ja pensselinkäyttöä. Taidekoulussa Kimmo kävi parikymppiseksi saakka, ja lukioaikana haaveili arkkitehdin urasta.
– Nyt kun mietin asiaa, en oikein ymmärrä minkä takia, Kimmo säestää pohdintaansa leppoisalla naurahduksella, – ehkä silloinkin olin kuitenkin enemmän kiinnostunut sisustusarkkitehtuurista.

Lukion jälkeen nuorukainen meni armeijaan, ja kun palvelusaikaa oli muutama kuukausi jäljellä, aukeni oppisopimuspaikka maalaamosta, joka oli erikoistunut vanhoihin kohteisiin.
– Otin härkää sarvista ja menin.

Pensseli käteen

Oppisopimuksessa Kimmo sai ohjauksensa työmaalla oikeissa tilanteissa.
– En pahemmin koulunpenkkiä kuluttanut koulutuksen aikana. Otin pensselin käteen ja viisaammat ammattimiehet huutelivat vinkkejä vierestä. Oppisopimuksessa hän oli vuodesta 1996 vuoteen 2000, ja sen jälkeen vielä samassa firmassa pari kesää kesätöissä.
– Näkihän siinä paljon vanhoja kohteita, Kimmo miettii.

Loppujen lopuksi maalarin ura ei kuitenkaan ollut häntä varten.
– Suurimman osan vuodesta maalattiin valkoista pintaa uuteen kipsilevyseinään, ja minua kiehtoi vanha. Huomasin, että konservaattorilinjalle oli haku vuonna 2000, ja hain heti sillä opiskelijoita otetaan vain neljän vuoden välein. Pääsin kouluun, ja siitä alkoi uusi ura.

kimmo00410 vuotta yrittäjänä

Oman toiminimen Kimmo perusti hiukan ennen valmistumistaan. Nyt firma viettää jo kymmenvuotisjuhliaan.
– Loppujen lopuksi uravalintani ei ole ollut tietoisen päätöksen tulos, vaan olen ohjautunut alalle sen mukaan, mikä on tuntunut mielekkäältä, Kimmo tiivistää. Nyt hänellä on kaksi pajaa, joista toinen sijaitsee hänen kotinsa yhteydessä, Hyönölän kylässä Lohjalla. Myös Kimmon vaimo Arni on tullut mukaan yrityksen toimintaan: Hän on koulutukseltaan erikoismaalari.

– Lohjalla mukavinta on asenneilmasto ja ihmisläheisyys, siellä ei olla turhantärkeitä, Kimmo kertoo tyytyväisenä. Helsingin pajalla hän viettää pari päivää viikossa.

Tekniikat vanhaa perua

Kimmo on erikoistunut käsityöaikakaudella tehtyjen puukalusteiden konservointiin. Käsityöaikakaudella tarkoitetaan aikaa suunnilleen toiseen maailmansotaan asti, jolloin kalusteiden valmistus teollistui ja tekniikat muuttuivat.
– Käytän tietenkin vain vanhoja tekniikoita ja mahdollisimman autenttisia materiaaleja. Esimerkiksi jänisliimaa on käytetty jo ainakin 4000 vuotta puukalusteissa ja -esineissä, sillä se on ominaisuuksiltaan paras mahdollinen puun liimaamiseen, siksi se on minullakin käytössä.

Yleensä konservoijan puoleen käännytään silloin, kun esineen käyttö näkyy liikaa: Pöydänpinnat naarmuuntuvat, tuolit alkavat heilua tai kaapin ovet eivät aukene. Eihän vanhan tarvitse uudelta näyttää, mutta korjausta ja huoltoa tarvitaan kun kuluminen haittaa käyttöä tai häiritsee silmää. Konservointi pidentää kalusteen käyttöikää ja ennaltaehkäisee tulevia vaurioita.

Dokumentteja ja leimoja

Toiminnan avoimuus ja prosessin läpinäkyvyys on osa Kimmon ammattiylpeyttä.
– Jokaisesta konservointityöstä teen kirjallisen dokumentin johon kirjataan esineen tausta, sille tehdyt toimenpiteet ja hoito-ohjeet jatkoa varten. Minulle se on pieni vaiva, mutta monelle asiakkaalle iso ilo.

Puusepän leimat ja puumerkit ovat suhteellisen harvinaisia, sillä etenkin tilaustöihin niitä ei aina ole ollut tapana laittaa. Joskus konservaattori kuitenkin löytää tietoa esineen tekijästä ja tilaajasta: Kimmo esittelee lipastoa, jonka laatikon pohjaan on kirjoitettu, kuka kalusteen on tehnyt, koska ja kenelle. Vuosiluvusta saa juuri ja juuri selvää. Se on 1805.

kimmo005

Mahonkia Etelä-Amerikasta

Nyt Kimmolla on työn alla pari komeaa peiliä ja sohva. Hän esittelee myös huutokaupasta itselleen ostamaansa 1820–30-luvun pöytää.
– Tämä on suomalaista designia, hienosti toteutettua ammattityötä, hän huomauttaa ja kiinnittää huomioni pöydän jalkojen muotoiluun. – Esimerkiksi tämä pöytä on tehty koivusta ja männystä, jonka päälle on liimattu ohut 2-3mm:n mahonkiviilu. Tämä on tyypillistä suomalaiselle puusepäntyölle, sillä mahonki on ollut kallista ja vaikeasti saatavaa, se on tuotu Etelä-Amerikasta laivalla kauppakomppanioitten kautta. Runko on siis tehty kotimaisesta puutavarasta ja kallista tuontipuuta on käytetty mahdollisimman säästeliäästi.
Pöytä on noin 200 vuotta vanha, ja edelleen rakenteellisesti hyvässä kunnossa. Jos olisi suurpiirteinen, sen voisi ottaa suoraan käyttöön, vaikka mahonkiviilu onkin hiukan revennyt.

Liimaus, siklaus, hionta

Usein vanha lakkapinta himmentää puun väriä ja tekee sitä samean. Kalusteissa on useimmiten myös kuluneita kohtia tai irtonaista viilua. Työhön ryhtyessään Kimmo liimaa ensimmäiseksi kaiken irtoavan viilun kiinni, sillä se ei kestä seuraavaa työvaihetta, joka on siklaus. Siinä vanha lakkapinta poistetaan kaapimalla.

Jotta alkuperäisen värin hehku saadaan esiin, valon haalistuttamaa mahonkia pitää hioa. Tarkoitus on kuitenkin säilyttää mahdollisimman paljon alkuperäisestä puusta, joten operaatio on suoritettava varoen ja kohtuutta noudattaen.
– Tosin vanhat viilut ovat kaksi- tai kolme kertaa paksumpia kuin nykyaikaiset, Kimmo huomauttaa ja näyttää esimerkkipalat. Uusi viilu tuntuu toden totta paperinohuelta vanhaan verrattuna.

kimmo006Korjaus ja kiillotus

Seuraava työvaihe on kartoittaa puun kunto yksityiskohtaisesti ja korjata viat. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta Kimmolla riittää haasteita.
– Puu on elävä aine, ja esimerkiksi mahonkiviilussa on eri tummuusaste joka ilmansuunnasta katsottuna. On todella haastavaa löytää hajonneen viilun tilalle paikkaava pala, joka sopii ympäröivän puuhun täydellisesti sekä kuvionsa että väriominaisuuksiensa puolesta. Lisähaastetta aiheuttaa se, että vanha puu on tiheäsyisempää kuin uusi.
– Uuden puun pitää kasvaa nopeasti, siitä tulee höttöisempää ja huokoset jäävät suuriksi.

Lopuksi tehdään ”puleeraus” eli puupintaan laitetaan uusi lakkapinta ja se kiillotetaan. Tähän valitaan mahdollisimman hyvin kalusteen valmistusaikakauteen sopiva tekniikka monista vaihtoehdoista.

Häivähdys glamouria

Käsityöammattilaisten suunnittelemat korkeatasoiset kalusteet ovat usein tilaustöitä tiettyyn tilaan ja tarpeeseen, mutta Kimmo näkee niissä myös paljon yksilöllisiä esteettisiä ratkaisuja. Esimerkkinä hän näyttää kaapin, jonka ovissa mahonkiviilua on käytetty luovasti niin, että puunsyyt muodostavat peilikuvia toisistaan.
– Tämä on todella ajatuksella tehty, Kimmo toteaa hyväksyvästi,
– olisihan tuo aivan eri kaappi ilman tätä hienoa viimeistelyä. Tuossa on ammattimies käyttänyt taiteellista näkemystään, ja tuloksena on häivähdys glamouria. Tähän kun saa vielä huolellisen kiillotuksen tehtyä, niin mahonki suorastaan sykkii. Asiat voi tehdä monella tavalla – säihkeellä tai ilman, Kimmo naurahtaa.

Huonekalukonservointi
Kimmo Oksanen tmi

Kimmo Oksanen
Sahaajankatu 20 E, 00880 Hki
puh. 050 365 0036
huonekalu@konservaattori.fi
www.konservaattori.fi

kimmo00210294341_705869476121985_1613899718064033649_nTeksti ja kuvat Laura Reunanen
(Jäsenesittely on julkaistu HKTY.fi -jäsenlehden numerossa 1/2014)

Kirjoitus PDF-tiedostona:
Kimmo Oksanen HKTY.fi 1/2014